Tommy Lee: ”Täysin vitun uskomatonta kyytiä!”

Onko Mötley Crüen rumpali todellakin maailman onnekkain mies?

Tommy Lee on kuin nykypäivän Dean Martin: tyyppi, jonka kanssa miehet viihtyvät ja jonka naiset haluavat haaroihinsa. Rumpali, tosi-tv-tähti ja kuuluisien naisten nussija... Tommy Lee on mies aina paikallaan.

Tavoitimme Tommyn hänen Kalifornian kämpältään keskustellaksemme Mötley Crüen lähes 30 vuotta jatkuneesta hulluudesta sekä siitä, millaista on soittaa rumpuja ylösalaisin – kalsareissa. Otimme puheeksi myös hänen ilmeisen elämännälkänsä ja sen seuraukset.

HUSTLER: Oletko maailman onnekkain tyyppi?

Tommy Lee: Saatan mä ollakin. Emmä tiiä! (nauraa)

Mikä on salaisuutesi?

- Onkohan mulla mitään sellaista? Ainakaan mä en yritä mitään. Ehkä salaisuus onkin juuri siinä. Mä luulen, että mulla vaan on elämännälkä. Kun mä herään aamulla, mä funtsin ekaks: ”Mitä kivaa tänään duunataan!?” Mä olen yhä henkisesti pikkupoika, mitä se sitten oikeestaan tarkottaakaan. Se voi olla mun kersojen vika, ne pitää mut nuorena. Mä harrastan yhä kaikkee paskaa, johon useimmat aikuiset kyllästyy jossakin vaiheessa – siis esimerkiks hiekkalaatikkoleikkejä. Mutta joo, skidit pitää mun elämännälkää yllä.

Nautitko vielä musiikin tekemisestä?

- Hei, mähän elätän itteni sillä! Mikään ei oo parempaa. Mä oon lopultakin saanu valmiiks täydellisen levytysstudion kämppäni alakertaan. Mä meen sinne joskus yölläkin ja nousee ihan tippa linssiin, kun ajattelee, että lopultakin se onnistu! Onhan mulla ollu studioita ennenkin, mut ne on ollut kaiken maailman ihmeviritelmiä. Tää nyt valmistunu mesta on aivan huippuluokan ammattilaispaikka ja mä oon oottanu koko ikäni saadakseni sen. Kunhan noi kiertuejutut ja muut on pulkassa, niin mä sulkeudun sinne studioon, enkä tuu ulos moneen kuukauteen!

Kun starttailit Mötley Crüeta, ajattelitko koskaan, että se bändi olis pystyssä vielä vuosikymmeniä myöhemminkin?

- En koskaan! Ja mä kelaan vieläkin sitä kaikkee. Me oltiin tässä yhtenä iltana porukalla Whisky a Go-Go:ssa (kuuluisa rokkibaari Los Angelesissa) ja valittiin lämppäripumppua meidän kiertueelle. Tuntu todella oudolta palata sinne, mistä kaikki alko. Mä ajattelin, että ”Vittu! Mähän muistan, kuinka mä soitin vanhemmilleni ihan tohkeissa kolikkopuhelimesta ja sanoin: Mutsi! Fatsi! Me myytiin kolme iltaa loppuun Whiskyssä! Perjantai, lauantai ja sunnuntai!”

- Mä oli vasta 17 ja niin helvetin naivi ja vihree. Mä luulin, että kolmen illan loppuunmyyminen Whiskyssä tarkotti läpimurtoo. Mulla ei ollu hajuukaan tulevaisuudesta, ei hajuukaan mistään vaihtoehdoista. Mä elin vain just sitä hetkee.

”Sitten se vielä kusi sinne sisään!”

Mikä on jäänyt päälimmäisenä mieleen noista varhaisista ajoista?

- Mä muistan sen meidän kaveriporukan hengen. Me pakkaannuttiin mun ihan puhkinaituun Chevy Vaniin ja pompittiin ulos niittipyssyjen kanssa kiinnittämään mainosjulisteita puhelinpylväisiin. Meillä kaikilla oli kauhee hinku menestyä, mut me ei vaan tiedetty yhtään, mitä se menestys oikeesti tarkotti. Tuskin kukaan meistä käsitti silloin, miten isoks tää homma paisuis. Sillon me vaan pyrittiin myymään yks hollywoodilainen rokkibaari täyteen, kaikki sen jälkeen tullu on täysin vitun uskomatonta kyytiä!

Se teidän silloinen porukkahan oli jotakuinkin jengi. Teittekö te koskaan rikoksia?

- Jatkuvasti, tietenkin! Kun me oltiin tässä yhtenä iltana klubilla, Nikki (Sixx) muistutti mua siitä kerrasta, kun me huomattiin merkkaamaton kyttäauto Whiskyn takakujalta. Nikki otti ison laudan ja huitas siitä lasin sisään! Sitten se vielä kusi sinne sisään! Kuten mä sanoin, paluu Whiskyyn ja muistoihin tuntuu aika oudolta...

- Mehän asuttiin lyhyen kävelymatkan päässä sieltä klubilta, Clarkin ja Sunsetin kulmassa. Keikan päätteeks Vince (Neil) saatto kutsua koko Whiskyn porukan sinne meidän pieneen kämppään. Kohta siellä parveili viitisensataa päätä ja paikka oli totaalisen turvoksissa pilvessä heiluvaa ja sammuilevaa väkee. Lopulta kytät tuli paikalle ja pisti kekkerit poikki. Ne oli hämmästyttäviä aikoja ne!

Miltä tuntuu, kun on ikiomat festarit ja mikä oli parasta Crüe Festissä?

- Se oli varmaankin yks mun hauskimmista kesistä vähään aikaan. Se kaikki nousee aika eeppisiin mittasuhteisiin, kun muistaa, mistä me lähettiin liikkeelle. Mutta että meillä on nyt omat festarit? Siitä kuuluu kunnia Ozzylle. Hän tavallaan otti meidät siipiensä suojiin ja meistä tuli frendejä. Me kierrettiin hänen kanssa ja sitten Ozzy kehitti Ozzfestin. Mä esiinnyin siellä sooloprojektini Methods of Mayhemin kanssa. Kun me sitten oltiin siellä festareilla, me katottiin toisiamme ja sanottiin: ”Hei tyypit, meillä on omat vitun festarit! Tää on ihan mieletöntä!” Silloin aikanaan en olisi ikinä uskonut, että me päästäis niin pitkälle.

Minkälaista on kiertue-elämä nykyisin, kun muut bändin jäsenet ovat vesimiehiä ja sinä olet viimeinen bilettäjä?

- Mä liehutan edelleen bilelippua, jiihaa! Luojan kiitos siitä! Ajat ovat todellakin muuttuneet, me ei enää reissata yhdellä bussilla, jokaisella on nyt omat dösät. Se on ymmärrettävää, koska meillä kaikilla on perheet ja skidejä, ei me mahduttais enää yhteen vehkeeseen.

- Mähän oon se tyyppi, joka laitetaan aina rakennuksen kauimmaiseen päähän. Mulla on matkassa vitunmoiset vahvarit ja jättiskobet. Joka ilta shown jälkeen mulla on sääntö: jos sä haluut mun pukuhuoneeseen, sun on riisuttava joku vaatekappale. Joko toppi tai pöksyt. Tarpeetonta sanoa, että meno ja meininki on joka ilta yhtä vitun sekoilua, joten mun osalta mikään ei oo muuttunu.

Oletko joutunut riitoihin joidenkin nuorempien bändien kanssa?

- Kaikkihan ne on mun huoneessa esityksen jälkeen. Joka ilta. (nauraa)

”Vitut, tollasta ei mun esityksessä tapahdu!”

Olet ollut aina todella kekseliäs rumpusettisi suhteen, kuten jättimäinen potkurumpu taanoisessa Crüe Festissä. Mitä voimme odottaa seuraavaksi?

- Se jää nähtäväksi. Mehän on tehty eräitä kaikkien aikojen kahjoimpia stuntteja, mutta mulla on päässäni visio siitä, että rakennettais vuoristorata, missä vaununa olis iso rumpu. Sitten vaan hurautettais väkijoukkoon ja napattais kyytiin pari fania ja vyötettäis ne kiinni. Rata kulkis koko areenan ympäri. Se starttais vahvari-setin kohalta, laskeutuis, tekis silmukan, ajais areenan takaosiin ja tekis taas silmukan. Sieltä se palais radan korkeimmalle kohdalle kilisten ja kolisten ja tekis sitten koko jutun takaperin. Mä rummuttaisin koko ajan, ne fanit kiinni meikäläisen takana. Se olis vitun mahtavaa! Siihen pitäis kiinnittää jokunen kamerakin... joo niin se on tehtävä. Mä näen sen mielessäni ja mähän voin suorastaan maistaa sen. Mä toteutan sen, se on vain ajan kysymys.

Sehän voittaisi jopa sen kerran, kun pyöräytit rumpusettisi kanssa täyden 60 asteen silmukan. Mitä mielessäsi pyöri, kun roikuit siellä ylösalaisin ja soitit rumpuja alusasuissa?

- Kaikkein parasta – poislukien se, että rakastaa koko showtouhua ja sitä sekoilua – on katsella ihmisten kasvoja ja nähdä, kun joku katsomossa saa sätkyn tempusta. Sitä vartenhan mä siellä heilun! Sillon mä tiedän, että mä oon onnistunu ja homma on hoidettu kotiin! Mä vihaan kutsua sitä työks, koska mitään duuniahan se ei oo. Skidinä mä kävin monissa konserteissa ja kun rumpali veti sooloa, mä katoin ihmeissäni, kun porukat lähti ostamaan bissee tai t-paitoja – rumpusoolo oli siis se shown tylsä osuus. Mä funtsin, että: ”Vitut, tollasta ei mun esityksessä tapahdu”.

- Mähän on aina halunnu olla eturivissä ja sooloissa mä soitan skittaa ja laulan. Mä yritän tehdä rummuista tavalla tai toisella kiintopisteen niin, että kun porukat kävelee paikalta, ne sanoo: ”Vittu, mikä show! Se vitun rumpali pyöri siellä vitun rakennelmassa pää alaspäin niissä vitun alusasuissaan. Se oli mielettömintä, mitä mä oon koskaan nähny!”

- Mulle tollanen on kuin napakymppi: siellä on ja pysyy.

Onko sulla jo näkemystä siitä, mitä lämppäribändejä Crüe Fest kolmoseen järkätään?

- Mä suunnittelin uutta materiaalia Methods of Mayhemille jo Crüe Fest kakkoseen, mutta katotaan nyt. Ratkaisevinta on kuitenkin se, että bändillä on hyviä kipaleita, siitä ei voi tinkiä hetken huumassa.

”Vittu, nyt loppu dokaaminen!”

Mikä on suosikkisi Mötley Crüen albumeista ja kappaleista?

- Voihan vittu! Nyt pistit pahan! Me tehtiin levy ilman Vinceä, mikä on aika vitun hämmästyttävää. Se on se vain bändinniminen tallenne, jolla on mukana laulaja John Corabi. Siinä on joukossa mun mielestä erityisen hyvin kirjotettuja, nauhotettuja ja esitettyjä biisejä. Aina kun bändi vaihtaa nokkamiestään, tilanne on kiikkerä ja me kyllä tiedostettiin se.

- Ihmiset on tyytyväisiä siihen, mihin ne on tottuneet, joten se levy ei myynyt. Kuitenkin me pantiin siinä kaikkein parastamme, koska joka tyyppi halusi todistaa, että homma pelittää ilman Vince Neiliäkin. Me tuumattiin: ”Ja vitut! Tän täytyy olla mieletöntä matskua tai sitten me mennään nenillemme.” Itse asiassa en ole tainnut koskaan panna itseäni niin täysillä likoon levyn eteen, kuin siinä.

- Toisaalta Dr.Feelgood on kuin aikapoimu. Me kaikki sanottiin yhteen ääneen: ”Vittu, nyt loppu dokaaminen ja mömmöt!” Me otettiin vuosi vapaata ja mentiin skarppaamaan studioon. Se on toinen kiekko, joka on minulle todella tärkee. Onhan myös siinä Shout at the Devilissäkin jokunen kolee biisi. Mä pälpätän tässä näin paljon, koska on niin vaikeeta sanoo jostakin tietystä ”Joo, tää on mun suosikki!”

Minkälainen oli Crüen toistaiseksi tuoreimman albumin, Saints of Los Angelesin levytysprosessi?

- Se on aika tuju kiekko. Tekniikan kanssa pelaaminen menee aika mielenkiintoiseks ja me tehtiin se toisin kuin mikään aiempi. Sitä äänitettiin vähän joka puolella. Rummut tehtiin täällä. Skitat ja basso James Michaelsin (Sixx:A.M:n solisti) studiossa. Jokunen vokaaliosuus tehtiin Vegasissa, missä Vince asuu. Siis siellä sun täällä ja se, et sä pystyt liittämään sen kaiken yhdeks kokonaisuudeks, joka kuulostaa siltä kuin kaikki olis samaan aikaan samassa mestassa, on aika mahtavaa.

Onko sinulla suunnitelmia jatkaa tosi-tv-uraasi?

- Tuskinpa. Tässä vaiheessa elämää mä innostun enää asioista, joita mä en oo vielä koskaan tehny. Mulla on siitä oikein listakin. Kirjoita kirja. Tehty. Tee tv-show. Tehty. Mähän on hypänny vitun lentsikastakin viidessä kilsassa laskuvarjon kanssa kuin joku saatanan tahvo! Mä en haluu maata 40 vuoden kuluttua kuolinvuoteellani ja ähkiä ”Voi vittu, kun olis pitäny tehdä sitä ja tätä...” Joka päivän päätteeksi mä haluaisin tuntee, että ”Tää oli vittu elämän parasta kyytiä ikinä!” Ja mä tulen sanomaan niin, koska mä aion tehdä kaikkee!

”Vittu, toihan vois olla hauskaa!”

Mitä sinulla vielä tekemättä?

- Valmistelen showta lapsilleni. Se on animaatioprojekti Adventures of Jimmy Jacks, vähän Family Guyn tyyliin tehtynä. Siinä on mun ääneni ja ihan kahjoa meininkiä. Se on uutta meikäläisellekin.

- Tosi-tv-ohjelmien tekemisessä on aina joku taka-ajatus. Mä tein sen Tommy Lee Goes to Collegen (Tommy menee yliopistoon), koska mulla ei ollu aikanaan tilaisuutta käydä yliopistoa. Mä tein ekan levytyssopimuksen, kun mä oli 17 ja lopetin lukion kesken. Mä ajattelin vaan, että ”Vitut koulusta, mä lähen kiertueelle!” Kun sitten telkkarituottajat vuosikymmeniä myöhemmin lähestyivät ohjelmaideallaan, niin mä aattelin taas, että ”Vittu, toihan vois olla hauskaa.” Pääsis vilkaseen vähän sitä akateemista touhua ja sekottaa vähän yliopistolaisten pakkaa.

- Viimeisin tv-projekti taisi olla ympäristönsuojelua ajanut Battleground Earth: Ludacris vs. Tommy Lee. Siinä muuten opin itsekin kaikenlaista ja meillä oli helvetin hauskaa sitä tehdessä. Toivottavasti edes joku koki herätyksen sitä katsoessaan. Kaikella, mitä mä teen, on joku merkitys. Jotakin uutta saatta tietenkin tulla vastaan, mutta tuskin mitään tosi-tv:tä.

Kirjojen The Dirt, Tommyland ja The Heroin Diaries myötä Crüesta on kirjoitettu paljon. Onko mitään jäänyt kertomatta?

- No, tietenkin (nauraa)

Voisitko kenties kertoa jonkun niistä meille tässä?

(Nauraa) - Tiedäthän sen sanonnan, että joka tarinalla on kolme puolta: minun, sinun ja totuus. Se pätee kaikkiin kirjoihinkin. Jotkut jutut on parasta jättää sanomatta, ei kannata ottaa riskiä, että loukkaa jotakuta oikein tosissaan. Monet jutut ihminen vie mukanaan hautaansa, eikä koskaan kerro niitä kenellekään.

Toteutuuko Dirtin perusteella suunniteltu leffa joskus?

- Vittu, kun siinä kestää, enkä mä oikeen edes tiedä, missä vaiheessa homma oikeen makaa. Mä oon nähny kässärin, sitten me yritettiin löytää oikeanlaista ohjaajaa. Jotkut tyypit oli saatavissa ja sitten ne ei enää olleetkaan. Mun mielestä siitä tulis vitun mahtava leffa, kyllä meidän stoori ansaitsis vähän valkokangasaikaakin.

Kenet haluaisit esittämään itseäsi?

- Jos siis voisin valita kenet tahansa? Se olis Johnny Depp, se on mies paikallaan. Hän valikoi vain kaikkein mehukkaimmat roolit. Mä tiedän, et se on myös muusikko, joka hallitsee skitansoiton. Mä oon tavannut sen pari kertaa ja se tyyppi rakastaa musiikkia. Hän olis loistava siihen rooliin.

Mitkä ovat ihmisten tavallisimat harhaluulot sinusta?

- Popula taitaa luulla, että mä biletän 24/7, mutta eihän se oo totta. Mä tykkään useesti maata vaan sängyssä, tai kattoo leffoja tai grillata ja heilua mun skidien kanssa. Minusta on yllättävän moneksi. Porukka aattelee: ”Ai Tommy Lee. Sehän on se vitun sekoboltsi”. No, totta sekin, mutta ei kyllä koko totuus.

Jatkaako Mötley Crüe ikuisesti?

- Mikään ei ole ikuista. Buddhalaiset kyllä selostavat miksi niin on. Me jatketaan niin kauan, kuin voidaan. Kun mä katon Aerosmithin, David Bovien ja Rolling Stonesien taivalta, niin ne rokkaa edelleen ihan sikana. Mä tunnen itteni onnekkaaks, että me aletaan kuulua jo tohon kategoriaan. Me ei olla vielä ihan yhtä vanhoja, mutta on aika makeeta, että me ollaan kosketettu niin monen ihmisen elämää ja että ne tulee edelleen kattomaan meitä.

Onks sulla mottoa tai mantraa?

- On mulla pari. Ihmiset tapaa sanoo: ”Voi Luoja, mikä vielä voi mennä vituiks?” Mä taas sanon: ”Voi Luoja, mikä vielä voi mennä nappiin?” Se on yks mun suosikkeja. Ja sitten: ”Me ei olla täällä pitkään. Me ollaan täällä pitääksemme hauskaa”. Laittakaa se mun hautakiveen.